Neljänä päivänä agilitya

Agilitypainotteinen viikko on nyt takana ja ensi viikko näyttää aika lailla samalta. Maanantaina aussietytöt pääsivät kertaamaan kontaktiesteitä koulutusvuoroni jälkeen. Lisäksi Hali sai aloittaa keinun harjoittelun matalaksi jymähtäneellä keinulla. Hallin suolattu hieno hiekka on jumittanut säädettävän keinun ala-asentoon kun sitä ei ole ohjeiden mukaisesti jätetty korkeaksi eri säätöjen jälkeen. Meille tällä hetkellä tilanne oli hyvä, koska matalaa keinuahan me haluttii tehdäkin. Hali on valitettavasti kerran päässyt livahtamaan oikealle keinulle säikähtäen sitä. Nyt siis matalaa mentiin niin, että kourallinen nameja tyhjeni parempiin suihin jokaisen läpimenon jälkeen. Iloisena yllätyksenä hallilta lähtiessämme ulko-oven edessä oli odottamassa Lina ja Bianca. Jälleennäkeminen oli ratkiriemukas. Narussa tuo moikkailu meni vaan vähän turhan hankalaksi ja solmuja selvitellessäni sain osani itsekin. Huuli veressä ja turvoksissa lähdin sitten lohduttamaan itseäni äitini luokse pullalla. Onneksi ei mennyt hampaat huulen läpi niin kuin aluksi säikähdin.

Tiistaina meillä oli väli-ilta harrastuksista, mutta keskiviikkona oli vuorossa Main treenit. Tehtiin me kyllä tiistaina kotikaukoja ja totesin, että Halin kanssa voisi mennä tokokokeeseen tekemään kaukot. Tuomari ei taitais vaan olla samaa mieltä siitä, että me mennään tekemään alokasluokkaan kaukoja.

Keskiviikkona oli siis Main agitreenit. Vein mukanani Jaakko Suoknuutin suunnitteleman 32 esteen radan, mikä oli meille ainakin aivan kamala. Rata olisi mennyt hyvin, jos valssit olisivat vaan ehtineet useisiin väleihin. Minun hitaus ja jähmeät valssaukset yhdistettynä Main vauhtiin eivät ole hyvä yhtälö, joten monista valsseista oli luovuttava ja tehtävä milloin mitäkin muuta ohjausta. Olipahan treenattavaa ainakin meille koko ajan edestä.

Kotimatkalla myöhästyttiin juuri junasta, joten tottisteltiin sitten odotusaika Kannelmäen asemalla. Harjoittelin tottikaavion seuraamista vähän lyhennettynä. Mai seurasi minun kriteerein kiitettävästi nyt jopa välillä vähän painaen. Lisäksi saimme seuraamiseemme häiriötä viereen törähtävästä securitas-autosta ja sen jälkeisestä poliisipartiosta. Niiden piti jäädä vielä kyttäämään jotakin vähäksi aikaa viereen niin, että meidän piti jumittaa kaaviossamme. Lopuksi vinkuleluttelut ja kiireesti junaan.

Perjantaina vuorossa oli Halin agitreenit. Taas menimme koko porukalla ensin junalla osan matkasta ja takaisin kävellen äitini kautta koukaten kotiin. Hali sai aloittaa renkaan kertauksella. Ensin se meni kerran vahingossa sivurakosesta, mutta helpotetun kertauksen jälkeen aina keskeltä pyöreää reikää. Lisäksi totesin, että korkeat rimat ei ole minkään sortin ongelma. Tuli sitten samalla harjoiteltua jaakotukset, takaakierrot ja muitakin mutkitteluja niillä parilla korkealla hypyllä. Lopuksi teimme vähän helppoa rataa ja keppitreeniä. Ensin H sai pujotella verkkojen kanssa ja sitten aloinkin verkkokaaria siitä purkamaan sivuun. Lopputulos oli se, että päissä oli molemmin puolin kaaret ja keskellä, toisella puolella yksi. Hyvin pujottelee.

Lauantaiaamuna oli vuorossa yhteistreenit Biancan ja Linan kanssa. Hali, Lina ja Mai saivat aloittaa kokoavalla sarjalla, mikä yhdistettiin vielä putken kautta pitenevään sarjaan. H ja L tekivät sarjoja ensimmäistä kertaa. Ensimmäisellä kerralla erityisesti H:lla oli ongelmaa, mutta se korjasi jo heti toiselle. Painon siirto tapahtuu jouhevasti eikä muuta kuin kokemusta lisää. L teki myös sarjat hyvän näköisesti, mutta alastulot varsinkin pitenevällä sarjalla näyttivät joustamattomilta. Hyppytekniikkaa katseltiinkin sitten vähän pidempään ihan yhdellä hypyllä. Ongelmien lähde on varmaan siinä, että Lina tekee omissa treeneissään hypyt aina maassa olevilla putkenpuolikkailla eikä pidä niitä minään. Hyppyihin nyt siis lisähuomiota ja kotiläksyksi punnerrukset.

Lopuksi vielä radanpätkää Halille ja Linalle. Aluksi suoralinjaista etenemistä ja sitten takaakierroin kolmen hypyn melkein suora. Hali sai siis opetella samalla pakkovalssin, niiston/käärmekäden ja perustakaakierron, mihin oli yhdistetty ohjaus, jolle ei taida olla mitään ihmeellisempää nimeä. Mailla oli ihan omat juttunsa. Sekin sai opetella uutta, ohjausta, jolle en tiedä myöskään nimeä. Tarkoitus oli kuitenkin saada Mai tekemään hyppyjä, vaikka minä jo juoksen toiseen suuntaan. Etumatkaa siis olis tarkoitus saada mulle aikaiseksi. Alkuun M kielsi hyppyjä, mutta rupeshan se homma vähitellen rulettamaan.

Harjoitusten jälkeen vuorossa oli yhteisleikkiä, ja sitten taas kävellen kotiin. Harmi, ettei ollut kamera mukana kun se on liian iso. Pitäis hommata lopultakin se pienempi kamera. Sen sijaan tänään pääsi kamerakin ulkoilemaan aamupäivän lenkille. Yritin ottaa H:sta muotikuvia, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Toisissa kuvissa se seisoo lumella niin, että näyttää takakorkealta epätasaisen alustan vuoksi, ja toisissa se on silmät kiinalaisittain vinosti viirussa kun aurinko häikäisi silmiin. Maista saa kuvat vain pysäyttämällä sen, mutta Hali tarvitsee asettelua ja siitä seuraa aina vähän kumman näköinen koira. Kasassa oleva kaulaton otus, jolla ei ole korvia eikä oikein silmiäkään. Toisen kerran siis uusi yritys kun kaikilla on taas parempi mieli.

Hali on saanut massaa ihan kivasti Onnin tulon jälkeen.

Tullaan, tullaan.

Yöäk!

"Siellä oli muuten mun pisu."

Maan matonen niin kauan kuin lunta riittää.

Hali on kasvattanut paksut, valkoiset pikkuhousut. Fiksu tyttö, arat alueet on hyvä suojata pakkasen puremilta.

"Mai, Mai, näytä hampaas."

Selvennyksenä edellisen kappaleen viimeisestä lauseesta tarina lauantai illan/yön tapahtumista. Kävimme iltapissillä noin puolen yön aikaan. Hali oli taas kiinni, mutta päästin sen irti, että pääsi tarpeilleen lumikasan taakse. Asiansa tehtyään se katsoi minua hyvästelyilmeellä ja sitten läks. Ehdin reagoida asiaan turhan myöhään ja korvaton koira meni menojaan. Varsinkin tuo Halin luoma ilme oli tyhjentävä. Se todellakin mietti hetken ajan valintojaan ja päätti elää onnellisempana itsenäisin valinnoin. Tämä valinta osoittautui kuitenkin aika pian vääräksi. Lauran (sukunimeä en tiedä) runo kuvaa aika tyhjentävästi yöllisiä tunnelmiamme.

Huokaus,

kuin kylmä väre hiipisi
selkäpiitäni pitkin,

kuin kuiskaus itkisi;silloin minäkin itken.

”Minä olen pettynyt sinuun.”
Raastavaa sävyä sanoistasi kitken.

Pettymyksen ihmisiinkin sain kokea eilen kun Kannelmäessä menin koirineni tien yli. Koirat kulkivat perusremmeissään edelläni, mutta kuitenkin rivissä ja suoraan kulkien. Äkkiä toiselta puolelta samalle suojatielle aikova vanhempi mieshenkilö alkoi räyhäämään minulle: "Kamalaa, miten sinulla on kolme piskiä remmissä! Ne voi hyökätä kimppuun ja niiden pitäisi olla lähempänä." Mitä ihmettä, remmissähän niiden pitää lain mukaankin olla eikä ne edes katsoneet ukkoa ennen kuin mulla meni hermot. Kahden metrin remmissä ne on lähellä minua, mutta 10 cm remmit olisivat ehdottomasti mielestäni jo eläinrääkkäystä. Sitä paitsi ukkoon oli vielä useampi metri matkaa kuin minuun. Mistä ihmeestä noita ääliöitä riittää joka paikkaan valittamaan. Totesinkin äijälle, että taitaa ongelma olla vaan siinä, että hänellä on pakottava tarve valittaa jostain. Olis varmaan pitänyt kysyä, että päästänkö sitte irti kun remmissäpito esitettiin vääräksi. Jokainen koirista valittaja vaan tietää, että koiranomistajat eivät koskaan uhkaile koirillaan, koska muuten niiden elämä voi olla vaakalaudalla. Ne ei vaan aina ymmärrä varoa omistajia, koska ne saattaa tarvittaessa olla erittäin ärhäköitä ihan ilman karvaisten kaveriensa taustatukeakin. Kerran esim. yksi nainen yritti potkaista Pinjaa pyörällä ohi mennessään. Arvasi oikein, että en laita koiraa perään, mutta olisin pysäyttänyt naisen keinolla millä hyvänsä, jos jalka olisi hipaissutkaan syytöntä suojattiani.

Tulipas synkkä loppu, mutta nyt ikävät tunteet on purettu ja vuorossa on tokoilua aurinkoisessa kevätsäässä.