perjantai 25. marraskuuta 2011

Siitä on nyt vuosi...


(Jenni Vartiaisen sävelin)
Kun me tavattiin
mä laitoin sinut nettiin.
Niinkuin luonto sinut tarkoitti.
Tätäkö se tarkoitti?
Kun me tavattiin mä laitoin sinut nettiin
Koko maailma sua katselee
Kuvaruudun valoista, ystävien taloista.


Vuosi on ehtinyt jo vierähtää siitä kun Mai putkautti maailmaan kahdeksan penneliä. Monenmoista on matkalla tapahtunut ja nyt seitsemän Patchcoat U-pentusta on saavuttanut ensimmäisen vuoden rajapyykin. Uulan matka valitettavasti jäi kovin lyhyeksi, mutta onneksi tuosta pienestä esikoisesta jäi kaunis muisto monelle.



Paljon onnea Hali, Jussa, Chila, Emma, Kiri, Nala ja Lina.
Rakkaat olkaa onnellisia ja tehkää muutkin onnellisiksi.

Mai-mamin iloksi tästä katraasta jäi Hali. Hali oli sydänselkäinen penneli, joka taisi ennemminkin valita minut kuin toisin päin. Sydän on selästä sekoittunut muihin ruskeisiin läntteihin, mutta hellyydenosoitustensa puolesta, nimi sopii sille edelleen. Hali on osoittautunut aika veikeäksi tapaukseksi. Se on tullut selvästi hyvin paljon isäänsä Jesseen. Mailta se on ulkoisesti tainnut periä vain värin ja korvien koon. Hali on aika voimakastahtoinen nassikka, jolla on kuitenkin paimenkoiralle tyypillistä pehmeyttä, joten eiköhän tässä saada vähitellen karsittua liialliset vahtihalut. Muutoinhan tuossa veitikassa ei juuri korjattavaa olekaan. Se on hurjan ahne ja leikkiminenkin on alkanut sujua sen jälkeen kun ymmärsin sen omistamishalun hyödyntämisen. Harrastuspuolella olemme aloittaneet PK-viestin ja tottelevaisuusopinnot sekä jossain määrin agilitynkin. Paimennuspuolella Hali on nähnyt lampaat pariin kertaan, mutta ei juuri niistä innostunut. Haltialankartanolla se kuitenkin osoitti suurta kiinnostusta lehmiä kohtaa, joten ehkä se vaan haluaa suurempaa haastetta. Kotona Hali on oikea mussukka, josta ei ole ollut liiemmin harmia. Viimeaikojen nettipiuhojen poikkaisuja ja kaksien kenkien pureskelua lukuunottamatta se ei ole oikeastaan mitään tuhonnut, ja muutenkin elämä sen kanssa on mukavaa. Hauska persoona, jossa riittää tutkittavaa pitkäksi aikaa. Lisäksi Hali-neidin vekkuleissa eleissä on potentiaalia vaikka mihin. Lopuksi vielä vuoden aikana tapahtuneesta muutoksesta.

Vuosi sitten

ja nyt.

Vuosi sitten
ja nyt.
Iloinen pikku prinsessamme <3


perjantai 4. marraskuuta 2011

Liian kiirettä ja liian pimeää

Valitettavasti blogin päivitykseen on tullut liian pitkä tauko, mutta jos nyt taasen ryhdistäytyisi. Kaikenlaista on tullut puuhasteltua ja aika on kovasti kortilla varsinkin kun kaikki taipaleet pitää hoitaa patikoiden tai yleisillä kulkuneuvoilla. Auton lisäksi tietokonekin hajosi. Onneksi kuitenkin kovalevyn sai säästettyä kallisarvoisine kuvineen ja nyt sitä voi hyödyntää ulkoisena kovalevynä, ja onneksi auto ei ole ainoa vaihtoehto kulkemiselle. Me siis kävellään paljon kuin mikäkin heijastin kulkue kun vaan treeneihin ehditään, ja koirat on päässeet tutustumaan yleisistä kulkuneuvoista junaankin. Lisäksi on ollut kaikenlaisia kissanristiäisiä, mihin on mennyt myös tuota kortilla olevaa aikaa.

Haku on siis jäänyt ihan vaan matkustussyistä, mutta agilitya ja tottista on tehty. Tottikseen sain taas rutkasti lisä intoa Mia Skogsterin tottisseminaarista, mistä sainkin ratkaisut kaikkiin tämän hetkisiin ja lähitulevaisuudenkin ongelmiin. Seminaarissa ymmärsin myös, miten hyödyntää noudossa ja leikkimisessä Halin omistushalua. Se kun on aivan erilainen kuin äitinsä ja nyt on pitänyt paneutua ihan uusiin juttuihin. Hali haluaa nimittäin omistaa kapulan ja lelut toisin kuin Mai, joka haluaa tuoda tavarat minulle jaettavaksi (poikkeuksena isot pallot ja vinkulelut). Lisäksi olen todennut, että Hali on varsinainen ajattelija, vaikka sitä ei ketkulapirpanasta heti arvaisikaan. Se ottaa rauhallisesti samalla miettien ja seuraavalla kerralla se sitten jo hallitseekin asiat. Mai puolestaan suhtautuu kaikkeen kokosydämisesti superinnolla eikä aina ihan jaksa täysin keskittyä. Sen ideologiaan sopii paremmin ajatus, että tekeminen on tärkeintä. Välillä siis Maihin Halia verratessani se vaikuttaa aluksi vähän innottomalta, mutta kun se tietää mitä halutaan, on vauhti ja into kohdillaan. Kivaa siis, että taas on erilainen yksilö opetettavana.

Viime viikolla Chila oli meillä hoidossa. Vajaan viikon mittainen vierailu sujui oikein hyvin, vaikkakin varsinkin Halia sai välillä muistutella siitä, kuka meillä määrää viimekädessä. Hali ymmärsi yskän pian ja antoi minun hoitaa komentamisen talossa ja hoiti osaltaan vain siskonsa leikitystä. Mai suhtautui lapsensa vierailuun aika viileän rauhallisesti. Kiva lapsi, mutta leikki ei nyt napannut. Chila oli niin kiltti ja rakastettava vierailija, että on todella tervetullut uudelleen vaikka pidemmäksikin ajaksi.
Chila-kaunokainen

Hali jaksoi myös olla hetken paikallaan.
Painipari.
Liekki on lapsen työtä.
Mitäs niitä naperoita kuvaat kun täällä olis sivistynyttäkin porukkaa?

Lopuksi vielä muutama otos Main mahtavista löydöistä tällä viikolla. Pihallamme oli alkuviikosta roskalava, minkä viereen ihmiset kantoivat jätteeksi luokittelemiaan tavaroita. Toisen roska voi olla kuitenkin toisen aarre. Mai löysi nimittäin tiistaina myöhäislenkiltä palatessamme tuolien ja kaappien seasta keinuhevosen, mitä se ei voinut jättää sinne. No, mikäs siinä. Saakoon lapsi keinuhevosensa. Heppa onkin saanut siitä illasta lähtien kyytiä. Aina kotiin palatessamme Mai käy ensimmäisenä tarkastamassa hepan tilan, minkä jälkeen voi miettiä ruokaa. Mai suhtautuu siis tähänkin asiaan täysin rinnoin "tappaen" ja hilaten heppaa pitkin olohuoneen lattiaa. Mutta kelpaa se nukkumiskaveriksikin. Toisena päivänä se löysi pallon. Pirulainen kun haistaa jo kaukaa hylätyt isot pallot.
Harmi, että kuvan kanssa ei välity äänet, jotka Maista lähtee puruvimman aikana.

Siinä on jotain, mutta mitä.

Hali saa koskea, kuten kaikkeen muuhunkin Main omaisuuteen, mutta muiden ei tartte puuttua Main suojattiin.
Kyllä tästä ruttupallosta kannattaa olla ylpeä.

Ja tän kanssa mä nukun toivottavasti myös ensi yönä.