Putkeen menee, mutta ei kontaktille

Alkuun vähän kuvia edellisen viikon paimennuksista Hilkka-Liisa Orkon luota Kausalassa. Kuvat on ottanut Liisa Harvela.

Main ensimmäinen kerta ankoilla.

Liina oli oikeastaan vain häiriöksi.

Mai käyttäytyi todella hienosti ja oli kuulolla, joten liina sai jäädä nopeasti matkasta.

Ai mikä suunta?

Erinäisten episodien jälkeen Kiila tarvitsi lennokkaammat lampaat. Siis lampaiden vaihto kyseessa.

Onhan ne vähän jänniä.

Kehut koiran mukaan.

Mun lampaat!

Katsoa saa, mutta ei koskea.

Onhan tää ihan kivaa.

Kiila sai mennä enemmän omilla ehdoillaan kuin ei ollut kunnolla vielä syttynyt.

 

Mitäs sitten?

No, sittenhän tuli pääsiäinen, mutta yllä olevat lampaat eivät päätyneet pataan.

Neljän vapaan putki aloitettiin reissulla Liperiin, missä oli tiedossa koirien sukulointia sekä agilitykisoja. Torstaina siis ajelimme kasvattajan eli Miimin luo ja perjantaina Mailla oli neljä rataa sekä lauantaina kolme ja Halilla kaksi.

Ensimmäinen perjantain rata oli todella hyvän tuntuinen, vaikkakaan Mai ei pysähtynyt puomille. Minä onneton luulin meidän tehneen nollaradan kun Mai näytti menevän puomin kuitenkin matalalla, mutta perhana oli kuitenkin loikannut ja korkealta, joten tulos olikin 5. Tästä ne kontaktiongelmat sitten alkoivat. Hitto kun kaikki muu näytti sujuvan, niin sen piti kaivaa vanha vaiva takaisin. Toinen rata siis tuotti kontaktiongelmineen tuloksen 10, minkä jälkeen päätin tehdä loppua ongelmalle. Harmitti aivan hirveästi kun hittolainen olisi voinut valioitua molemmilta radoilta, jos olisi vain viitsinyt ottaa ne kontaktit kun olihan sillä toisella radallakin tuloksen tehneistä nopein aika. Täytyy kuitenkin olla onnellinen sukulaispojan, Tessun sertista toisella agiradalla.

Kolmannella radalla päätin palauttaa sen takaisin kontaktivirheestä ja niinhän minä teinkin. Hylätty otettiin ja minä olin ylpeä itsestäni kun ensimmäisen kerran tein sen virallisissa kisoissa. En ole koskaan oikein viitsinyt sitä tehdä, mutta täytyyhän tuohon roiskintaan puuttua. Pyysin siis Main takaisin kontaktille, minkä jälkeen suunnattiin suoraan maaliin ja Mai jäi vähin äänin ilman palkkaa. Neljännellä radalla korjaustoimia ei enää tarvittu, mutta hypäri levisi muuten käsille.

Lauantaina sama meno jatkui. Ensimmäisellä radalla ei ollut päätöstä, joten jatkoin kontaktilivahduksen jälkeen, mutta ärsytti niin paljon, että suuntasin pian maaliin kun olin täysin väärässä mielentilassa jatkaakseni. Toiselle radalle tein taas kisatovereiden painostuksen (kiitos siitä) myötä päätöksen, mutta sittenhän se ottikin ne kontaktit. Lähdin radalle siinä uskossa, että matka päättyy kuitenkin puomille, mutta Maihan pysähtyikin. Ja se pysähtyi vielä A:allekin. Puomin jälkeen olin kuitenkin niin ihmeissäni, että vähäksi aikaa unohtui, miten pitäisi jatkaa. Jatko ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan, joten kaarroksia tuli, mutta 0-rata saatiin kuitenkin aikaiseksi. Kolmas rata puolestaan päättyi kontaktipalautukseen ja siten hylättyyn tulokseen.

Sillä välillä kun Mai oli kisaamassa ja Kiila tutustumassa kisaympäristöön, Hali vietti Pinjan kanssa laatuaikaa Roukalahdella. Hali oli tehnyt kuulemma isomummo-Unelmat eli se olisi jäänyt mieluummin talon luo emäntäänsä odottamaan kun lähtenyt lenkille, mutta remmiavulla oli lähtenyt kuitenkin lauantaina.

Lauantaiaamupäivän jälkeen oli aika pakata taas kassit ja koirat autoon sekä kiittää mahtavasta majoituksesta sekä Halin ja Kiilan näyttelykuntoon puunauksesta ja suunnata taas Pärnävaaralle JOA:n kisoja jatkamaan kakkosluokassa. Hali pääsi siis pitkästä aikaa kisoihin, mutta valitettavasti ohjaaja sössi sen nousumahdollisuudet. Ensimmäisellä radalla unohdin, että Hali ei osaa kunnolla takaakierto-niisto-persjättö -hässäkkää, joten siitä epäröintiä ja siten kielto. Lopullinen tulos oli siten 5 ja seuraava hylätty. Sillä kertaa aloitin liian kaukaa radan, minkä seurauksena Hali meni selkäni takaa putken väärään päähän. Spekulointina voisin syyttää sitä, että piti tutustua rataan miniversiona, mutta tiesinhän jo tuolloin toisen esteen eli pituuden muuttuvan. Seli, seli, mutta oliskohan sisäinen ääni laittanut mokailemaan, kun haluan Halin kuitenkin osallistuvan rotumestaruuksiin kakkosluokassa. Hali kuitenkin antoi hyvän mielen kun se teki täydelliset kontaktit ja suoritti radan muutenkin juuri niin kuin sen ohjasin. Onneksi toinenkin Patchcoat-koira oli kuuliainen ohjaajalleen eli Kiri. Kiri teki siis kaksi puhdasta rataa saaden molemmista LUVA:n ja lopulta myös sertin siirtyen kolmosluokkaan.

Me puolestamme suuntasimme vielä yhden kyläkierroksen kautta kotimatkalle. Pakkohan se oli käydä vielä Hannaa moikkaamassa kun sieltä sai niin hyvät kahvit tuoreen pullaan kera. Eihän me sinne toki eväiden vuoksi kurvattu, mutta olihan se hyvä bonus ja koirat sai tavata taas sukulaisiaan. Jatsin ja Hipan luona oli vielä kaksi mukavaa poikaa, joihin Kiila rakastui välittömästi. Se taitaa muutenkin olla kovin ihastunut miespuolisiin henkilöihin kun Miimin luonakin se taisi parhaiten viihtyä Hannun sylissä.

Kotimatka jäi kuitenkin niin myöhään, että en nuhaisena jaksanut enää mennä hallille kontaktiesteitä hinkkaamaan. Tänään siten MAH:n kisoissa jatkui sama meno kuin Joensuussakin. Ensimmäisellä agiradalla Mai kirmasi törkeässä matalakiidossa puomin alastulon, mutta typeränä annoin sen jatkaa putkelle kun siellähän se jo olikin. Niin kuitenkin ärsytti, että en jaksanut edes ohjata sitä, joten hylätty otettiin, joten toiselle tein suunnitelman. Olen niin ylpeä itsestäni, että sanoin sille puomin alastulovirheen jälkeen selkeän hyin sekä nappasin sen syliin. Maaliin juostessa se pääsee niin herkästi tekemään esteitä, joten sylijuoksulla mentiin tällä kertaa. Kiitos vaan Tiiulle neuvosta, tällä mennään tästä lähtien.

Viimeiselle hyppyradalla lähdettiin kuitenkin avoimin mielin, koska tällä kertaa kontaktivirheille ei ollut luonnollisesti mahdollisuutta. Siellä kuitenkin Mai hyppäsi renkaalle huonosti, minkä seurauksena se hajosi ja siten tulokseksi tuli 5.

Huomenna agility saa jäädä ja suuntaamme taas lammaslaitumille paimennuksen pariin.

Kesäajassa

Paljon on taas puuhattu ja yhden pikaisen vatsataudinkin podin tässä parin viikon aikana. Lisäksi hommasin painavan järkkärin rinnalle pokkarikameran ja sen kanssahan on pitänyt vähän harjoitella samalla kun on koluttu lähiseutua.

Meidän lähiuimaranta.

Lenkin varrelta löydettiin taukopaikka.

Alhaalla on Pitkäjärvi



Vaihtelevat maastot on ihania

ja niissä on hyvä kasvattaa kuntoa.

Löydettiin ihmisten "koirapuisto"

Tytöt matkalla lavalle.

Kaunis maakaistale vetten välissä.

Siihen ne asettautuivat ihan pyytämättä.

Ei hullumpi paikka lämmitellä ennen agitreenejä.

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Oli oikein suihkulähteetkin.

Sen verran viileä tuuli kävi, että saatiin olla melkeinpä ihan omalla porukalla.

Piti vielä alarinnekin koluta.

Kaunotar <3

Ollaanhan me tietysti treenattukin. Reilu viikko sitten pidimme mökkikylätreenit metsässä, missä oli jo valmiiksi metsäkoululaisten tekemiä puuviritelmiäkin. Niiden lisäksi viritimme omat piilomme sekä ainakin yhteen katajaan laitettiin penkinsuojukseni. Mai sai tehdä kylässä kaksi harjoitusta, joista toisella maalimies oli peitetyssä kevythäkissä ja toisella puukasan päällä pressulla peitettynä makaamassa. Ensimmäisellä kerralla se teki täydellisen piston, mutta nenä kiinni, joten sai lähteä uudelleen, milloin onneksi nenukin oli auki. Se ehkä ajatteli edellisen varsinaisen hakutreenin jälkeen, että mökit on taas vain hämäystä ja maalimies on jossain aivan muualla. Onneksi tämä oli kuteinkin opiksi, koska toisella kierroksella nenä oli heti auki ja matkaan lähdettiin avoimin mielin. Kiila puolestaan päätyi ainoalla kierroksellaan nopeastikin kevythäkille, mutta valitettavasti palkkaustilanne oli liian hektinen. Hitto kun aina vaan naurattaa sen höyryämiset, vaikka kuriinhan tuo kakara on saatava.

Varsinaisissa hakutreeneissään tällä viikolla Kiilalla tehtiin "norjalainen sekametsä", mikä oli ihan toimiva, vaikkakin viimeinen pisto ei ollut ihan suora ja tarvittiin kaksi lähetystä. Maalimiehet siis löytyy ihan oikeasti nenällä, vaikkakin pistot ei aina ole ihan suoria. Palkkaustilanne oli siis jälleen ainoa nootin paikka, joten sitä harjoitellaan nyt niin, että kaikkien maalimiesten on se helppo toteuttaa. Tähän asti olen antanut sille käsiapua, mutta se on jätettävä pois niin, että se menee pelkästä purkista maahan. Ja mun pitäisi harjoitella olemaan nauramatta Pikku-Hyeenan höyrytyksille.

Tällä viikolla kaikki kolme merliäistä pääsivät agittamaan, mutta edellisviikon treenit jäi väliin kun meikäläinen poti mahatautia. Onneksi kuitenkin olin käynyt hakemassa radan opit edellisenä päivänä suoraan Pete Huotarin suusta. En ollut itse treenaamassa, mutta vinkit jäi onneksi mieleen katsomallakin ja niitähän piti jo heti Lappeenrannassa soveltaa. Olimme siis viikko sitten Lappeenrannassa ja Mai teki kolme hylättyä rataa. Ensimmäisellä radalla oli minun kämmi, toisella Main kämmi ja kolmannella yhteiskämmi. Radoissa oli kuitenkin paljon positiivista: Mai pysyi kaikilla kerroilla hyvin lähdössä, Huotarin "temput" vartalossa kiinni olevalla kädellä toimivat, rimat pysyivät ylhäällä eikä viimeinen okserikaan haitannut sekä kontaktit olivat passelit.

Lisänä Main agikisoille olin sopinut Elinan kanssa tapaamisen tokon merkeissä raviradan parkkikselle. Aluksi tytöt saivat leikkiä ihanan Jussan kanssa, mutta sitten otimme vähän aikaa tokoa. Halille halusin kilpailunomaisen liikkurin kanssa reilusti ennen koetta ja Jussa teki omia täsmäharjoituksiaan minun liikkuroidessa. Halilla seuraaminen oli vähän epävarmaa ja pälyilevää liikkurin suuntaan, mutta jättävät olivat loistavat lopun kääntymistä lukuunottamatta seisovassa kun kävelin sen taakse. Luoksetulossa ongelmana oli taas oma käskynajoitukseni sekä pienoinen valuminen, mutta kaukot olivat aivan täydelliset. Nouto meni ihan pipariksi tuonnin osalta kun se teki melkein saman kun kesän kokeessakin, joten hypyn puuttumisen vuoksi palkkaus siirtyi uuteen seuraamiseen ja siinnä hyvään kohtaan.

Jussa tyttöjen keskellä.

On se vaan niin Mai-äitiinsä tullut poika.

Pokkari ei läpäissyt liikkuvien koirien kuvaamistestiä.

Hyväksikäyttöjen suma.

Mai taisi saada haluamansa.

Lopuksi halusin vielä kokeilla, että lähteekö Mai vierasta seuraamaan ja vastaus näkyy yllä. Varmasti olisi tehnyt muutkin liikkeet.

Viimeviikolla sitten kouluttajan seuraamina aiheina oli seuraaminen, jättävät ja luoksetulo. Tämä olikin todella hyvä, koska kokeenomaisessa näissä oli ongelmaa. No, jättävän seisomisen kääntyminen oli jo korjaantunut ja kaikki muutkin menivät oikein hyvin, mutta varsinaisessa seuraamisessa Hali piti hyvin paikkansa, mutta vilkuili toisinaan huolestuneena liikkuria. En tiedä, että onko kouluttajan palkkaukset lisänneet tätä vilkuilua, mutta nyt sitä ainakin korjattiin onnistuneesti. Jatkossa Halille pitääkin tehdä häiriökontaktit ennen seuraamista, koska sen jälkeen homma pelittää. Lisäksi luoksetulossa minä sain ajoitustani paremmaksi ja Halikin rupesi samalla parantamaan pysähtymisnopeuttaan.

Agikisojen lisäksi olin viime viikonloppuna Kuopion Hälytysryhmän mukana etsintäharjoituksessa opettelemassa apparin hommia. Se oli ihan hauskaa, vaikka omat koirat olivatkin kotona. Teemana oli ihmisen etsintä läheisistä metsäalueista sekä lopulta taas lähietsintänä. Minä olin yhden hälytyskoirakon mukana ja hommaahan riitti apparinakin kun piti katsoa kompassia, lukea karttaa ja ihmetellä maastonavigaattoria, mitä en ollut ennen käyttänyt. Ainakin tuli todettua, että todellisiin hommiin minulla on aivan onneton kompassi kun siinä ei ole mitta-asteikkoakaan eikä ostamani maastonavigaattorikaan ole paras mahdollinen. No, kompassin uusin lähiaikoina, mutta navigaattorit on niin kalliita, että siitä lähetin sponsorianomuksen. Etsintä oli kuitenkin opettavainen ja löysinhän minä sen ainoan esineemmekin alueeltamme, vaikka koira meni siitä jo yli. Totesinkin nyt, että olen aivan loistava esine-etsijä kun yksi kesä kaverin pallonheitintä etsiessämme minä löysin sen ennen Maita.

Ja lopuksi vielä paimennusta. Tänä viikonloppuna meillä oli paimennusta molempina päivinä Hilkka-Liisa Orkon luona Kausalassa. Ensimmäisenä päivänä molemmat eli Mai ja Kiila olivat pyöröhäkissä lampailla kaksi kertaa sekä Mai kokeili ensimmäistä kertaa ankkoja maneesissa. Main kanssa jatkoin edelliskerralla kesken jäänyttä etäisyyttä, mikä oli muutenkin teemana. Ensimmäinen kierros meni Mailla mielentilan vuoksi huonosti, koska vauhtia oli liikaa, mutta toisella kerralla lähdöt lähtivät jo paremmin. Tulihan se jo todettua Piankin luona, että lähdöstä on loppumatka kiinni eli jos Mai lähtee ilman kiihkoa, se tekee hyvän kaaren, mutta kiihkolla tulee kiilausta. Ankoille menimme ihan mielenkiinnosta, koska halusin nähdä, miten se toimii niillä. Aluksi menimme tietysti liinassa, mutta Main mielentilan sekä liinan haitan vuoksi se sai jatkaa ilman rasitetta. Vauhti oli hyvä ja Mai otti toisinaan jopa yksittäisiä askeleita kunnes sauva-apuni suunnissa sai sen ymmärtämään, että sen pitää tuoda ne minulle. Lopulta kun ymmärsin, mitä sauva-apuni tarkoittaa olimme tilanteessa, että Mai ei sitä ymmärtänyt. Mai käyttäytyi kuitenkin todella hyvin ankoilla ja se oli matalan vireen vuoksi myös hyvin kuulolla paitsi, kun halusi tuoda ankat minulle.

Toisena päivänä eli tänään olimme maneesissa sateen vuoksi. Siellä oli enemmän tilaa jatkaa keskeneräistä asiaa. Olin ymmärtänyt neuvon väärin, että mihin vaiheeseen hakukaarta minun pitää puuttua. Ymmärsin siis kellotaulun ajat käännyttyäni kun Hilu tarkoitti ennen kääntymistäni, mutta onneksi näppärä kouluttaja viritti pahvimukit maahan merkiksi. Niiden avulla oli helppo pitää kriteereistä kiinni ja antaa Main mennä vasta kun linja lähetyksestä kulki oikeasti mukien takaa. Siinä vaiheessa virekin meni todella hyvään tilaan ja hakukaaresta tuli kaunis ja selkeä. Toisella kiekalla Mai sai tehdä kahdeksikkoa ilman katsettani, milloin koutsimme tosi sen työskentelevän paremmin, minkä jälkeen otimme hakukaaren. Ankoilla ei mennyt ihan niin hyvin, koska edellispäivän perustella vaatimukseni olivat kasvaneet. Hyvää oli se, että Mai otti toisinaan suunnista vaarin, mutta ei se osaa vielä niitä. Lisäksi se on kuuliainen ja liikkuu rauhallisesti, mutta minun pitäisi olla iloisempi. Oikeastaan olin häijympi vain kun näin sen lähtevän hakemaan, mutta ehkä silloinkin olisi pitänyt kutsua sitä iloisemmin toiseen suuntaan eikä käskeä väärästä suunnasta pois.

Kiilasta on myös vain tarinaa, koska paikalla oli kuvaaja todella hyvän kameran kanssa, joten en viitsinyt edes pokkariani kaivaa esiin eikä videokameraakaan ollut mukana. Mutta siis ensimmäinen kierros meni aikamoisessa hämmennyksessä, koska tiesin, että Kiila ei varsin ole vielä syttynyt, mutta Hilu ehkä ajatteli sen olevan. Kiilaa ei siis edistänyt se, että lampaat on paikallaan ja minunkin hämmentyneisyyteni vaikeutti asiaa, mutta ihan kiva kiekka. Toiselle mennessämme edeltävä "paimen" unohti portin auki, milloin yksi lammas päätti käyttää nopeasti tilannetta hyödykseen. No siinä oli ensimmäinen kohtaus, mutta sitä seurasi vielä toinen kun toinen lammas päätti käyttää ensimmäisen väylää keinolla millä hyvänsä. Se sitten pomppasi minun (olin portin aukossa) olkani yli, mikä oli Kiilasta vähän turhan jännää. Sen jälkeen se ei oikein olisi tehnyt mitään ohjeistuksellani, joten annoimme sen pitää vähän turvallisesti hauskaa.

Tänään sitten tuulessa pauhaava maneesi ja lampaatkin olivat jänniä, mutta yritystä oli oikein kivasti. Hallittavuudesta eikä ohjattavuudesta ollut juurikaan tietoa, mutta vielä mentiin Kiilan mukavuusalueella. Välillä se jäi vielä haistelemaan ja ihmettelemään ihmisiä, mutta sain sen kyllä ihan hyvin mukaan. Toisella kerralla päätin, että isoa kahdeksikkoa mennään, joten asetin vaatimuksen sen mukaan. Enää ei siis sopinut kiertäminen ja huomautin liian lähelle tulemisen. Kakaraa jännitti kuitenkin sen verran, että se päätti ratkaista tilanteen haukulla komentamalla. No, sehän ärsytti varsinkin yhden lampaan, mikä alkoi kääntyä Kiilaa kohden. Kielsin haukkumisesta, mutta varsinkin lampaan vastarinta sai ehken lampun syttymään: Älä ärsytä kuitenkaan niitä. Lopuksi Kiila sai myös vielä kokeilla ankkoja. Ensin mentiin liinassa, missä se veti aivan mahdottomasti, vaikka sainkin sitä laantumaan sauvan avulla. Katsomo oli sitten sitä mieltä, että irtihän se on päästettävä, joten näin tein. Lopputulos oli vähän turhan vauhdikas (Huom! ei juoksua eikä räpistelyä), mutta päätin lopettaa kuitenkin pian hyvään kiinnostukseen. Olisihan se Kiila vielä ankoista ollut kovinkin kiinnostunut, mutta parempi jatkaa kun hallittavuutta on enemmän.

Nyt menee kovaa

Meillä on alkanut täällä Mikkelissä aivan mielettömän hyvin koiraharrastukset käyntiin. Kodin laitto onkin saanut jäädä vähän vähemmälle ja loput tavarat löytävät paikoilleen hitaassa, mutta toivottavasti varmassa tahdissa. Pinja ja Hali pitivät juoksunsa samaan aikaan, mutta nyt ne on pidetty ja Halikin on päässyt taas toimintaan mukaan. Halille onkin suunnitteilla vaikka mitä seuraavien kuukausien varalle, joten onhan jo aikakin alkaa treenaamaan oikein kunnolla. Luvassa olisi siis pari näyttelyä, agilitykisoja, luonnetesti, AD-koe ja tokokoekin.

Maille puolestaan on luvassa lähinnä agilitykisoja, koska toiveissa olisi saada se edes kerran SM-kisoihin. Tänä vuonna se olisi varsinkin toiveissa kun kisat pidetään Ylöjärvellä ja sieltähän varmaan saadaan majapaikka joko Main Ruu-tädin tai Vaapu-siskon perheen luota. Harmillisesti tämä yrittäminen jäi nyt keväälle kun Kiilasta, juoksusta ja muutosta johtuen tuli pidettyä turkasen pitkä kisatauko. Nyt kuitenkin ainakin yritetään ja onhan meillä jo yksi nolla plakkarissa. Ja hyvä nolla olikin kun tuli vielä SERT-H kylkiäisenä. Muutoin Jyväskylästä saldona oli hylätty ensimmäiseltä hyppyradalta sekä valitettava viimeisen esteen, okserin tiputus agilityradalla ja se nollarata hyppäriltä ja taas harmillinen riman tiputus viimeisen hyppärin puolessa välissä. JAT:n kisojen tulokset löytyy täältä. Kisoissa oli muuten myös Main serkkupoika, Tessu, jolle myös yksi nollarata, joka oikeutti palkinnoille saakka.

Hyppäriltä hyvin valmistunut.

Hakukausi on käynnistynyt täällä aivan mahtavasti. Mai harjoittelee irtorullilla, jotta saataisiin valeet korjattua. Toissaviikonloppuna maalimiehiä oli kuusi ja viimeksi Mai sai juosta tyhjiä radan lopussa olevalle maalimiehelle saakka. Häiriöksi laitettiin vielä piiloja pitkin rataa kun ainakin mökkikylässä se meinasi taas ottaa kiintoa heti ensimmäiseltä mökiltä. Myös Kiila pääsi kokeilemaan mökkikylää. Aluksi se kirmaili pitkin kenttää kunnes ääniavun jälkeen osasi kohdistaa etsinnät tönöille. No, sittenhän se "ukko" löytyikin nopeasti. Metsässähän Kiilakin on ollut kahdesti. Ensimmäisellä kerralla teimme mielikuvilla, mutta toiselle kerralle päätin vaikeuttaa roimasti edellisen onnistumisen jälkeen tuulenpuolen ääniapuihin ja toisen puolen haamuihin. Haamut kuitenkin etenivät sivurajalle asti ja sieltähän ne sitten löytyivät kuten taputtelijatkin. Kiila on aivan haltioissaan ihmisten etsinnästä ja sillä nousikin jo heti toisissa treeneissä nenä pystyyn kun tiesi, mitä metsään tultiin tekemään.

Tänään me pääsimme lisäksi ensimmäisiin rakennusetsintöihimme. Minä opin treeneissä paljon, mutta Kiilalle reissu oli helpponakki. Vetäjämme totesikin, että ensi kerralla Kiilalle täytyy laittaa enemmän haastetta. Ymmärrettävästi kuitenkin ensimmäisellä kerralla haluttiin nähdä mahdollinen alusta-arkuus ja motivaatio etsiä. Ensimmäistä ei siis ollut ja toista oli erittäin paljon. Nyt siis Kiila näki lähtijät ja löysi ne nopeasti, mutta ensi kerralla "ukot" saa antaa vain ääniavut ja mennä vain nenällä etsittäviin paikkoihin.

Nämä varusteet olivat jo olemassa, mutta vielä pitää saada Kiilalle pelastuskoiravaljaat, oma valo ja tossut.

Jottei tämä tekeminen ihan yksipuoliseksi menisi niin pääsimmehän me nopealla varoitusajalla vielä lauantaina Kiteelle paimentamaan. Pia Hjerppen opetuksessa Mai aloitti taas paimennuksen pidettyään koko viime kesän taukoa ja Kiila pääsi tutustumaan lampaisiin ensimmäistä kertaa. Mai sai harjoitella rauhallisia lähtöjä ja etäisyyttä ilman jatkuvaa pysäyttelyä. Välillä Pia piteli minusta kiinni ja näytti mitä tehdä ja minne mennä, ja onneksi jotain jäi takaraivoonkin. Valitettavasti minulta ei kuitenkaan vielä löydy sitä auktoriteettia Maihin, mikä saisi sen alkuun pakittamaan. Pianhan ei tarvinnut kuin ottaa asenteensa, minkä ehkä saan joskus myös itselleni. Kiila puolestaan pääsi vähän katselemaan lampaita ja taisi se huomata, että sillä on vaikutusta niihin. Ensimmäinen kierros meni lähinnä kierrellessä lampaita ja vähän niihin tutustellessa. Välissä Kiila katsoi Scifin ja Main paimennukset ja sitten pääsi vielä itse uudelleen. Silloin innostumista alkoi muodostumaan ja lopetimmekin yhteen sellaiseen. Eihän tätä vielä varsinaiseksi syttymiseksi voi sanoa kun sitä kuitenkin vielä kiinnostaa myös kaikki muu mahdollinen kuten ihmiset, toiset koirat ja hiehotkin. Pienelle koiralle on maailmassa niin monta ihmeellistä asiaa.

Mikkelissä :)

Nettiongelmia ja kaikenlaisia muitakin, kuten lamppuongelmia on ollut, mutta Mikkelissä onnellisesti ollaan. Muuttoprojekti oli rankka ja koirat kärsivät aivoja vaativan tekemisen puutteesta kun aika oli todellakin kortilla. Kaivokselan asunto meni eteisen remontin jälkeen kaupaksi aika helpolla, mikä olikin tärkeintä tässä muutossa. Pakkauksenkin aloitin jo hyvissä ajoin ja hyvä niin, koska tavaraa tässä seitsemän hengen taloudessa on aika tavalla.

Valitettavasti kuitenkaan kaikki eivät selvinneet Mikkeliin saakka :(

8.1. Poni löytyi lopullisesti raadeltuna lattialta makaamasta, joten sen matka päättyi sinne, mistä Mai sen alun perin löysikin.

Ja reilun viikon päästä edellisestä menetyksestä sanoin hyvästit Ugylle 110 000 km:n yhteisen taipaleen jälkeen.

Jotta viimeiseen kuukauteen saatiin vielä vähän lisää säpinää, niin uusi kulkupelimme hajosi jo ensimmäisellä kotimatkalla, joten sain korjausten ajaksi alleni Avensiksen. Kiva farmari, mutta Octavia oli kyllä parempi Mondeon kuin Avensiksen jälkeen. Mutta on se silti vielä rutkasti parempi kuin Mondeo, kun Octaviaan pääsee sisälle kaikista ovista ja vilkun näytön yhteydessä ei välky sumuvalot.

Helsingissä/Vantaalla ei siis tammikuussa ehditty treenaamaan tai jos oltais ehditty, niin oli liikaa pakkasta. Koirien energioita purettiin siis ainoastaan lenkeillä ja koirapuistossa, joten se alkoi kyllä tuntua jo nahoissa. Mai kärsi taas varmaan eniten tästä tylsästä ajasta, mutta alkoi se nostamaan kierroksia muillakin.



Kissoille muuttoaika oli taas paljon hauskempaa aikaa, koska ympäri asuntoa nousi erilaisia kiipeilytorneja ja kaikki uudet laatikot, tyhjentyneet tasot ja kasatut nyssäkät piti tietysti käydä makaamassa ja koluamassa.

Täällä koirien tylsyys on onneksi katkaistu. Asumme tällä hetkellä aivan mahtavien ulkoilumaastojen äärellä. Valmiiksi tehtyjä ja suurelta osin valaistujakin reittejä menee kilometritolkulla heti sisäpihan takana eikä koirien uimarannallekaan ole pitkä matka ja niitä epävirallisia lampien rantojahan riittää runsain mitoin joka puolelta kotia. Koirat ovat siis saaneet nauttia vapaudestaan metsässä ja lampien jäällä ja uusia reittejä löytyy pitkäksi aikaa. Nyt onkin siis todella vaikeaa löytää toista sopivaa kotia yhtä hyvien maastojen ääreltä. Nyt kun ei tarvitse enää lähteä jälkiä tai esineruutuakaan tekemään auton kanssa. Sen kun marssii viereiseen metsään ja aktivoituu :)

Tätähän täällä riittää.

Mutta onhan meillä aktivoiduttu muutenkin kuin metsien koluamisella. Agilitytreenit on pyörineet alusta asti eli Mailla ja Halilla on paikat MAH:n omatoimiryhmässä ja Kiila treenaa ryhmän jälkeen yksityisopissaan. Lisäksi Hali sai paikan kouluttajallisesta tokoryhmästä, mikä vaikuttaa todella hyvältä erityisesti kouluttajan osalta. Ja netin toimintaan saannin jälkeen rupesivat myös PK-asiat järjestymään eli Mailla on paikka hakuryhmässä ja Kiila sai viimeisen paikan MPKY:n pelastuskoiraryhmästä. Ainoastaan meiltä puuttuu enää viestipari eikä täällä ole vielä viestiryhmääkään, mutta kiinnostusta kuulemma olisi. Asiat ovat siis koiraharrastusten osalta aika hyvällä mallilla :)

MAH:n vastaanotto yhdistykseen oli todella lämmin ja ryhmät ovat todella hyviä kuten harjoituksetkin. Hali aloitti kyllä juoksunsa pari viikkoa sitten, joten se on joutunut pitämään taukoa hallitreeneistä siitä asti, mutta ehti se onneksi pari viikkoa käymään ja aikaa jää vielä agilityssäkin rotumestaruuksiin valmistautumiseen. Agilitya ja tokoa saamme siis harjoitella nykyään lämpimissä olosuhteissa hyvällä keinonurmipohjalla. Erityisesti tokossa se on ollut luksusta kun namipalkkaus on paleltuvien käsien osalta helpottunut ja pallopalkkaus Halille on helpottunut kun lelut eivät ole heti hiekkaisia. Myös Kiilan palkkaus raatoeläimillä on nykyään helpompaa kun ei tarvitse sitä hiekkaantumista huomioida.

Nyt kun Halilla on juoksu niin Mai tuuraa sitä tokovuorolla. Halillehan tokokiemurat ovat tuttuja, mutta Mai oli huvittava viime viikolla. Aluksi teimme makuuta vähän erikoisemmin eli koirat nostettiin häiriökäskytysten lomassa välillä kaukojen tapaan istumaan ja sitten taas uusi asennon vaihto. No, Maihan ei reagoinut istumiskäskyihin, kun se oli sitä mieltä, että nyt on paikkamakuu. Sain sen kuitenkin apujen kanssa istumaan, mutta hetken päästä se silmät pyörien meni takaisin maahan kun luuli varmaan ymmärtäneensä väärin. Maa veti siis kovasti koko session ajan puoleensa, mutta Main uran kannaltahan se oli varmaan parempi niin. Ohjatuissa harjoituksissakin Mai teki ruudun ja kaukojen sijaan seuraamista ja noutoa. Noudon osalta tultiin siihen tulokseen, että sillekin voisi tehdä takaisintuontivauhtia kiertämisen kautta, joten itsenäisesti rupesin sitä heti työstämään. Laitoin tuolin kierrettäväksi objektiksi, mutta siitähän ei seurannut kuin naurut kun Mai juoksi kiireesti tuolin päälle nököttämään. Käänsin sitten tuolin niin, että selkänoja on meihin päin, mutta sittenhän muori menikin selkänojan yli tuolille nököttämään. Olihan se vähän hankalan näköistä hommaa kun tuoli oli kovin liukaskin eikä rautalangasta vääntäminenkään toiminut kauempaa. Höpsö Mai oli ihan hurmiossa muutenkin niin, että silmät pyöri kuin hedelmäpelissä :D

Ai mun vai?

Mai pääsi myös kokeilemaan viikko sitten mökkikylätreenejä, missä tuli todettua, että nyt on tullut todellinen aivopieru ilmaisuun. Ensimmäisellä kerralla se otti rullan jo mennessä ja tuli väärältä mökiltä minun luokse. Uudella lähetyksellä se otti rullaa jo lähetyksessä kiellosta huolimatta, joten lennossa siirryttiin suorapalkkaan ja toisella kerralla ilmaisu hoidettiin irto-kiintorullalla eli Mai sai kiintorullansa maalimieheltä. Hyvä niin, koska se yritti jo mennessä hamuta olematonta rullaa kaulaltaan. Korjaussarjaksi siis tiedossa irtorullia joksikin aikaa.

Myös Kiila pääsi PEKO-ryhmän hakutreeneihin. Ne oli Kiilan aivan ensimmäiset henkilöetsinnät joten aloitin mielikuvilla niin, että vietiin maalimies yhdessä laajan lenkin kautta piiloon ja saman lenkin kautta takaisin lähetyspaikalle. Kaikilla lähetyksillä Kiila juoksi suorinta tietä maalimiehille eli tiesi näemmä koko ajan, missä ne ovat. Ainoastaan toisella ukolla se kävi maalimiehellä ja tuli pois. Se kävi vielä toisenkin kerran, minkä jälkeen meni sijaistoiminnoille eli kävi kakalle. Ehkä hätäkin yllätti, mutta jatkossa kehotin maalimiehiä kehumaan Kiilaa heti kun se tulee lähelle. Eihän pieni voi tietää, että näiltä tyypeiltä saa myös palkkaa ennen kuin se sille opetetaan. Viimeiset kaksi lähetystä ja löytöä menivät aivan mahtavasti. Nyt taikanenän taidot saadaan hyötykäyttöön ja Kiila vaikutti tykkäävän hommasta kovastikin.

Viime viikonloppuna kävimme myös Main kanssa Lappeenrannassa lopettamassa pitkän kisataukomme. Perinteisesti ensimmäiseltä radalta otettiin kisatauon jälkeen hylätty kun Mai otti ihan ihme kieltoja epävarmuuden vuoksi ja hyppäsi lopulta yhden hypyn molempiin suuntiin. Hyppyradalla alas tuli putken jälkeisen okserin rima ja toiselta agiradalta tuli 10.

Nyt olemme siis ilmoittautuneet ties minne, joten niitä ja viimeisten lumien sulamista odotellessa.

Jo se viheriöi.

Meidän hulmuturkkia vielä eri kanteilta harmillisen pilvisessä valossa:

Raskas muuttoprosessi

Mehän ollaan siis muuttamassa Mikkeliin 1.2.2014, jos joku ei vielä sitä tiennyt. Muutto tuli vähän yllätyksenä. Löysin nimittäin Viitasaarelta kivan maatilan, mutta siellähän ei ollut meikäläiselle töitä. Samalla ajattelin katsastaa, missä oikeastaan on töitä labrahoitajalle, ja siinähän se oli: Mikkelissä vakituinen paikka patologian laboratoriossa. Vähän aikaa sitä mietin ja laitoin hakemuksen, ja siitä alkoi sitten rattaat pyörimään. 23.12. sain tietää, että sain työpaikan ja asunto vaan heti myyntiin. Erityisen raskasta tästä on tullut henkisesti varsinkin kun koko muu Suomi pitää kahden viikon lomaa eikä hommat etene kuin kodin siivouksen ja pakkauksen osalta.

Koirille tämä on ollut lähinnä tylsää aikaa kun minun pitää laittaa lähes kaikki energiani muuttoprosessiin. Treeneissä ollaan käyty vain harvoin, mutta Koira 2013 -tapahtuman tokonäytös hoidettiin sentään kunnialla. Lauantai meni paremmin kuin sunnuntai, mutta olin hyvin tyytyväinen Halin työskentelyyn valtaisassa häiriössä. Halin kanssa oli muutenkin aivan mahtavaa tapahtumassa: me vähän shoppailtiin ja törmättiin tuttuihin. Sen kanssa oli niin helppoa olla siellä, se jopa otti torkkuja aina sopivissa väleissä eikä ollut muutenkaan moksiskaan tungoksesta.


Kennelpiiriltä Hali sai palkinnoksi mm. hiirulaisen osallitumisestaan.


Ostoleluista suurin osa meni treenileluihin, mutta ainokaisen kotileluksi tarkoitetun kanssa Mai piti muutaman minuutin hauskaa ja sitten se oli jo rikki.

Olisin ostanut näyttelystä myös uudet remmit tytöille, mutta en sattunut löytämään värejä haluamassani mallissa. Tilasin siis tytöille värikoodiremmit: Pinja punainen, Mai oranssi, Hali keltainen ja Kiila vihreä. Isommilla tytöillähän jo koodipannat onkin, mutta Kiila pisti Halin likaantuneen keltaisen jo silpuksi, joten kai nekin on hankittava uutena kertarykäyksellä.

Lina oli viihdyttämässä meitä joulukuun lopulla Biancan ja Kain lomaillessa lämpöisemmissä maisemissa. Kiila oli aivan onnessaan uudesta tulokkaasta ja Lina oli lähinnä ihmeissään, mitä pitää tehdä yllä, alla sekä hampaiden ja huulen välissä olevalle höyrypäälle. No, seuraavana päivänä Lina totesi sen olevan oikein kiva leikkikaveri. Ulkona kuitenkin Kiila joutui lähinnä pikkusisaren osaan juostessaan Halin ja Linan perässä: "Leikkikää munkin kanssa". Hali ja Lina ovat kyllä niin paita ja peppu, joten harmittaahan sekin, että ne näkevät jatkossa toisiaan paljon harvemmin.

Lina oli meillä oikea halikoira: katsoi sylissä telkkaria ja nukkui vieressä. Kulta <3

Jotain hömpötystä piti kuitenkin olla, joten osallistuimme Facebookissa kiertävään jouluhaasteeseen, missä piti saada kuva koirasta keksiä suussapitäen. Kiila ei onnistunut haasteessa alkuunkaan, mutta muut, Lina mukaan lukien selviytyivät heti ensimmäisellä kerralla. Linalla kyllä valui kuola niin, että piti ottaa kuvat todella nopeasti eikä se Pinjakaan kuolaamatta selvinnyt. Hali puolestaan näytti koko muulla olemuksellaan, että toimitus on silkkaa eläinrääkkäystä.

Mai lapsineen piparihaassa.

Onko tää nyt oikein!

Mulla meni puolestaan koko purkki harjoitellessa omaa osuuttani.

Koska me ollaan nyt lähdössä, niin piti sopia Kiilalle tapaaminen velipuolen kanssa. Ripa on siis Kiilan veli isän puolelta eikä ne ole vielä ehtineet tavata, joten lähdimme Hannen kanssa pitkälle lenkille keskuspuistoon koirakokoonpanolla: Pinja, Mai, Hali, Lina, Kiila, Ripa ja Donny. Kiila leikki enemmän nuoren Donnyn kanssa ja Ripakin oli lähinnä rakastunut Maihin liehitellen sitä varpaisillaan kävellen. Lopuksi autoille palatessamme kysyin kuitenkin Kiilalta: "Tuliko se nyt selväksi, että Ripa on sun veli?" Hannekin arveli tuon jääneen vähän epäselväksi kun äkkiä edessä kävelevä Ripa kääntyi jo kytkettyä laumaani päin ja meni suoraan antamaan lipaisupusun Kiilan naamaan. Vain ja ainoastaan Kiila sai tuon pusun, vaikka Mai oli ollut koko ajan rakkauden kohde, joten ehkä tuo sisaruus tuli kuitenkin jollain tasolla selväksi. Siinä hetkessä olisi saanut olla kyllä videokamera päällä.

Lina, Pinja, Mai, Kiila ja Ripa

Sama kokoonpano.

Muuten ollaan siis pakattu, siivottu ja remontoitu. Pakkaaminen on ihan kivaa varsinkin kissojen mielestä. Niillä oli huvipuisto laatikkotornissa kunnes laatikot täyttyivät tavaroista, mutta hauskaahan on myös jokaiseen tyhjennettyyn koloon tunkeminen. Kaikki tyhjät kaapitkin pitää käydä nukkumassa ennen kuin ne saa olla. Koirille tämä aika ei ole parasta aikaa, mutta parempaan tulevaisuuteenhan tässä tähdätään. Koirille sitä ei voi kuitenkaan kertoa, joten nyt vain harmi, mutta kyllä tämä tästä. Nyt on sälä jo pakattu ja uusia laatikoita odotellaan. Ensimmäinen näyttökin on takana, joten remontointi saa loppua. Nyt siten päästään ehkä treeneihinkin.

Eniten tämä muuton rankkuus on ollut henkistä. Pitää tehdä niin kamalasti valintoja eikä kaikki valinnat ole helppoja. Poni on myös yksi valintakysymys. Onko se jo täyttänyt tarpeensa vai pitäisikö se muuttaa vielä Mikkeliin, jos Kiilan huonekalujen puruvimma vielä jatkuu? Ja kenen luo Mai juoksee ulkoa tullessaan, jos Poni ei ole enää odottamassa?

Pikkasen on silmät puollollaan ja suitsetkin roikkuu.

Vähän on takapää auennut.

Onnin kanssa on herkempää:

NÄIHIN TUNNELMIIN LOPPUI VUOSI 2013, TOIVOTTAVASTI 2014 ON PAREMPI.