Ryhmätreeneissä jälleen

Talviset säät ovat saaneet taas aikaiseksi aktivoitumista valoistumisen kautta. Tiistaina kävimme vain pitkällä talvilenkillä, mutta keskiviikkona Mai pääsi riehujaislenkin lisäksi myös pitkästä aikaa agilitytreeneihin virallisella ryhmäajallamme. Ja kyllä oli kivaa varsinkin kuin Mai vetäisi sitten ensimmäisellä yrityksellä virheettömän radan hyvin minimaalisilla korjauksilla. Olihan radassa vaikka kuinka monta kohtaa, missä olisi voinut mennä vikaan, mutta ei onneksi. Kontaktitkin menee nykyään juuri niin kuin olen ne visioinutkin. Hinkkasimme siis lopuksi vain kohtaa, josta piti saada mutkat tiukemmiksi.

Kotimatkalla kuljimme osan matkasta junalla, että ehtisimme nopeammin kotiin. Tulihan tuohon kuitenkin kävelyäkin ihan riittävästi jäähdyttelyä ajatellen. Asemaa lähestyessämme junan tuloon oli kuitenkin aikaa, joten otimme sitten odotteluajasta kaiken irti. Ensin tein suoralla asemalle jontavalla tiepätkällä pudotetun noudon. Se meni täydellisesti vaikka häiriöitä löytyi jonkin verran. Lopuksi viimeiset kymmenen minuuttia käytimme tottisteluun. Teimme seuraamista aika paljon, jättävät ja luoksetulon. Seuraamisessa sain ilokseni huomata, että Mai pitää nyt todella tarkkaavaisesti itsensä oikeassa kohdassa. Kontakti ei sillä pysy jatkuvasti, mutta koko ajan paremmin ja paremmin. Nyt minulla on kuitenkin aihetta riemuita seuraamisen jostain osa-alueesta, mikä saa myös sen pään nousemaan. Jättävistä ainoastaan istumisessa piti antaa kaksoiskäsky.

Pakko oli tämä lelu Halille ostaa kun se niin hyvin kuvaa sen ominaisuuksia.

Tostaina Halin ja Linan piti päästä mukaani takinhakumatkalle Helsingin keskustaan, mutta rankan vesisateen vuoksi ei ollut mitään mieltä kuljettaa läpimärkiä koiria bussissa ja ratikassa edestakaisin. Sen sijaan sisarukset pääsivät Halin treenivuorolla agittamaan. Mai ja Pinja sai jäädä matkan varrella äitini luokse. Hali sai tehdä rataa, missä hyppyjä ja putkia sekä kaiken näköistä muuta. Viime kerralla käydessäni opetin sille pituuden, joten tokihan se nyt sen jo osasi. Lisäsinkin mukaan renkaan turvallisella magneettirenkaallemme. Aluksi maksirengas oli vähän hurja, mutta siitähän se sitten lähti. Ehkä se sen sitten osaa ensikin kerralla. Lina puolestaan sai tehdä myös vähän rataa sekä pujottelua verkoilla sekä tietysti maahan laskettua puomin alastuloa. Lupasin nimittäin opettaa sille kontaktit tässä kahden viikon aikana. Kotona homma tuli jo älyttyä keskiviikon sessiossa ja nyt sitten yleistettiin sitä. Kotiharjoitukset jatkuvat nyt kuitenkin säännöllisesti. Lisäksi aloitan pujottelun opettelun molemmille kunhan ensin katson opetusvideon.

Paikallaan olevista koirista on edes jokin mahdollisuus saada tarkka kuva.

Mainkin mielestä Linan kanssa on kiva leikkiä.

Ammattilaisvalokuvaaja tähän tarvittais.

Ihan sekoa porukkaa.

Haukut ovat saaneet siis ainakin paljon leikkiaikaa ulkona. Vapaudella on kuitenkin hintansa, nimittäin kuuliaisuus. Ja tästä aiheestahan on sitten neuvoteltu. Välillä tuntuu, että minulle on kerrottu Linasta aivan väärä nimi kun se ei korvaansakaan lotkauta nimensä kuultuaan kun sillä on jotain muuta mielessä. Aina se ei tosiaan edes katsokaan minuun päin tai sitten katsoo, että sä et mua voi määrätä. Asia on kuitenkin niin, että todellakin määrään. Ei Linalle tarvitse kuitenkaan kovasti aiheesta sanoa, mutta tosissaan pitää kyllä olla. Maanittelu ei auta tuonkaan neidin kanssa, koska oma tahto on parempi kuin namit. Eilenkin lähdin vain kävelemään reippaasti muiden kanssa toiseen suuntaan kun se jäi keekoilemaan antamatta kiinni. Sieltähän se sitten kiltisti tuli ryhmään mukaan. Tästä samaisesta aiheesta on kyllä neuvoteltu Halinkin kanssa. Se ei harrasta tuota kiinniantamattomuutta, mutta saattaa lähteä kutsuista huolimatta erityisesti paikkoihin, jossa on joskus ollut ruokaa. Olen sen jättänyt jälkeeni ja hakenut paikanpäältä, mutta vielä on sarkaa silläkin tässä alueessa.

On se vaan niin kaunis.

Emäntää mietitytti, miten kissan kanssa menee. Vastaus on hyvin.

Mitäs ne muut tekee?

Muuten Lina on ollut oikea enkeli kaikin puolin. Eilen illalla se oli tosi hauska kun tuli ensimmäistä kertaa sohvalle. Lina ei saa kotona sohvilla oleilla, mutta enhän sillä voi olla täällä eri säännöt kuin muilla eikä se tuottane ongelmia taas kotona, mikä on aivan eri paikka. Lina on siis katsellut kun muut makoilevat sohvilla ja eilen se sitten uskaltautui kokeilemaan myös. Se tuli Halin jattämälle paikalle viereeni kuin huomaamatta. Hyvä, että ei vihellellyt samalla viattomuuttaan. Silittelin sitä sitten siinä ja Lina rentoutui. Sen jälkeen se onkin sitten aina välillä makoillut lähinnä nojatuolissa, mutta nukkumaan mennessäni huomasin, että myös sänky valloitettiin samalla. Chilan kohdalla sänky oli kielletty, mitä se ei ainakaan nähteni yrittänytkään, mutta tämä sankari otti sitten kaikki vapaudet käyttöönsä. Pyysin Linan kuitenkin alas, koska 90 cm leveä sänkyni ei ole tarkoitettu kuudelle hengelle.

Sitten vielä katsaus Main muuhun perhe-elämään. Parisuhde erittäin rakkaan Ponin kanssa sujuu entiseen malliin eli läheisyyttä on runsaasti. Lisäksi Mailla on ollut "vauvansa" jo jonkin aikaa. Ei se niitä varsinaisesti hoida, mutta nekin on kuitenkin erittäin tärkeitä. Niitä on kaksi: tyttö ja poika. Molemmat muistuttavat kovasti leijonia ja Mai tykkää kuljettaa niitä paljon mukanaa. Niiden avulla on myös opeteltu usein kaukoja.

Meillä on vieras

Lina tuli meille vieraaksi pariksi viikoksi. Hali otti siskonsa avosylin vastaan, mutta kaksi muuta haukkua ei niinkään ratkiriemukkaasti tulokasta kutsuneet kotiinsa. Main piti muistutella äidin oikeudella, että kuka sitten määrää, ja Pinjan piti huolehtia, että kaikki ei sitten sen yli jyrää. Nyt kun muodollisuudet on siltä osin saatu hoidettua, niin kaikki ovat keskenään ihan sulassa sovussa. Enää Linakaan ei näytä siltä, että tarvitsisi heti kotiin lähteä. Onhan täällä ihan kivaa kun saa vapaana temmeltää pitkin peltoja ja leikkiä Hali-siskon kanssa. Eikä nää muutkaan ole hullumpia, vaikkakin Lina haluaisi jo mennä nukkumaan.

Halista oli aiemmin ennen ja nyt kuvat, joten laitampa Linalle samanlaiset:

Vuosi sitten ja

Nyt

Lopuksi vielä kuva Maista ja ponista. Poni on taas pop: Mai hilaa keinuhevosta ympäri asuntoa pitkin päivää ja lenkin jälkeen on paljon tärkeämpää päästä heti ponin luo kuin pian täyttyvien ruokakippojen ääreen. Tuli mieleen saunahoroskooppi, missä eri horoskooppimerkkien edustajat käyvät saunassa vuorotellen ja aina välissä on ilmoitus, että härkä vielä saunoo ja jossain välissä se oli vähän käännähtänyt. Härkä jää myös vielä saunaan, vaikka kaikki muut ovat poistuneet iltahämärään. Tuleeko tästä nyt samantapainen juttu, että kaikkien tarinoiden väliin tulee mainintaa siitä kuinka keinuhevosta vieläkin retuutetaan ja vaikka kaikki muut ovat nukahtaneet, niin Mai jatkaa puuhiaan keinuhevosen kanssa.

Taustalla Mai ja Poni samalla patjalla, edessä liian lyhyt nettipiuha Halin pureksittua pidemmät.

2012 on alkanut

Viikolla Mai ja Hali pääsi Pinjan piippauksen säestämänä rokotettaviksi. Keli oli taasen mitä kamalin, mutta onneksi lääkäri sai toimitettua operaationsa ilman sadevaatteiden riisumistakin. Mai sai nelosrokotteen ja Hali nelos- ja rabiesrokotteen yhditelmärokotteen. Nyt se saa sitten porskutella kolme vuotta eteenpäin ilman rei'ityksiä. Neitokaiset pääsivät myös puntaroitaviksi samaisella reissulla. Mailla oli tällä kertaa painoa 17,85 kg ja Halilla 15,50 kg eli ei tuo rimppana niin kovasti ole painossa äitiään jäljessä. Jos tuosta erotuksesta laittaisi 100 g molempiin poskin ja muualle päähän ja loput 2 kg lihaksiksi ympäri vartaloa. Se on kuitenkin vaan niin tuon nuoremmankin kohdalla, että ei ruoka tahdo tarttua vartaloon.

Eilen aamulla huomasin ilokseni, että maata peitti valkoinen huntu ja ilma oli pikkuisen pakkasen puolella sekä aurinkokin pikkaisen pilkotteli. Reippaan aamulenkin jälkeen lähdin Halin kanssa bussiretkelle toiselle puolelle Vantaata hakemaan uutta päiväpeittoa. Otin Halin yksinään mukaan, että se ei olisi aina porukassa. Ja reissuhan meni tosi kivasti. Ipana matkusti isossa autossa niin kuin olisi aina tehnyt sitä, vaikka totta puhuakseni se oli sen ensimmäinen bussiajelu. Kotiin tultuamme Pinja oli selvästi ikävöinyt kiusaajaansa. Se meni aivan hurjaksi Halin riehuttamisessa, vaikka olisi luullut sen olleen tyytyväinen kotona vallinneesta rauhasta. Jokainen linkki perheessä on siis todella tärkeä, vaikka aina sitä ei näytetäkään niin selvästi.

Iltapäivällä porukalla vielä toinen lenkki. Silloin jo paukkui välillä aika kovastikin. Pinjaa vähän pelotti pamaukset, mutta se ei ollut onneksi lähelläkään niitä pelkotiloja, mitä Jedillä aikanaan oli. Mai ja Hali eivät puolestaan noteeranneet pamauksia. Kotosalla puuhaillessani Maita kuitenkin vähän ahdisti jatkuvaksi muuttunut paukuttelu. Ei sitä pelottanut selvästikään, mutta ei se jatkuva poksuttelu ollut minustakaan kivaa. Levollisia koirat kuitenkin pääosin olivat. Onneksi niin, koska minun piti lähteä hälytystöihin juuri vuoden vaihtumiseksi. Jätin kotiin valot ja radiot päälle ja suljin ensimmäistä kertaa verhot olohuoneesta ja keittiöstäkin. Töihin lähdin yhdeksen jälkeen ja palasin seuraavana vuonna yhden jälkeen. Pauketta kuului vielä jonkin verran eikä se näyttänyt mitenkään hetkauttavan Halia eikä Maita. Pinja halusi, että katsotaan yhdessä sen suussa olevaa lelua. Myöhäispissillä Pinja halusi lähteä kotiin ensimmäisestä kovemmasta pamauksesta, mutta merlepari piti komentamalla komentaa kotiin. Pahin pamautteluaika ei siis ollut aiheuttanut mitään patoumia koirille. Hyvä niin.

Vuosi 2012 alkoi myös hyvässä säässä. Ilokseni sain myös huomata, että Kaivokselassa eikä sen lähiympäristössä enää paukuteltu. Lenkki aurinkoisessa pakkassäässä oli siis mitä mahtavin. Muuten on ollut aika vetelä päivä kun emäntä vasta palautuu edellisen yön täpinöistään. Olo on kuitenkin sellainen, että tästä vuodesta tulee hyvä.

Lopuksi vielä Miimin innostamana aussieiden omat laulut. Aluksi hain lauluja nimen perusteella, mutta Halin laulu on kyllä ehdottomasti prinsessat-laulu. Se kun on ollut 3 viikkoisesta lähtien mieluiten tanssiasennossa sekä innostuu laulusta aina suunnattomasti. Maille löytyi nimen perusteella kiinalaisten The Mai Song. Maita hoetaan siinä niin kuin minä sitä huutelisiin, mutta vallaton ostelu ei kuitenkaan oikein kuvaa koiraani. Tajusin kuitenkin viikolla, mikä Main oma laulu todella on kun sitä taas kerran lauloin sille töistä kotiin palatessani. Iloisen ja hymyileväisen Main laulu on Hymyhuulet. Hymyä en ole kuitenkaan vielä onnistunut ikuistamaan, mutta ehkä jonain päivänä sekin ihme tapahtuu.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2012!

Kun muut viettävät...

Lauantaina menimme äitini luokse syömään ja oikein yökyläänkin. Lähdin noin neljän aikaan iltapäivällä kävelemään äitini luo ja vähän laskeskelin, että kaikki muut on jo siirtyneet sisätiloihin. Tästä syystä annoin koirien lähteä matkaan jo kotiovelta saakka ilman perässä kulkevia naruja. Namit oli toki taskussa valmiina, että jokainen tulisi luokse ihan vaan iloisesti kutsumalla. Mutta niinhän siinä kävi kuin suunnittelinkin, että naruja ei tarvinnut kertaakaan kassista kaivaa. Juna-asemalla teimme kyllä kahden ihmisen ohituksen namuimutuksella ihan varmuuden vuoksi, jos vaikka joku haluaisi avata keskustelun. On se vaan helppoa kun ei ole liikaa häiriötekijöitä. Teiden ylitykset meni mitä turvallisimmin kuten juna-asemallakin käppäily. On ne vaan niin kuuliaisia kun haluavat.

Lauantai-ilta meni sitten ihan vaan syödessä ja oleillessa. Nukkumaan mentiin puolen yön aikaan ja klo 4 aamulla TV-rämähti päälle ja Eemeli-elokuva alkoi. Meikäläinen siirtyi rauhallisemmille vesille jatkamaan unia, mutta karvanaamojen yöunet taisi jäädä todella vajaiksi.

Aamulla oli ulkona kuura maassa. Harmi vaan, että kamera ei ollut mukana. Aamulenkin jälkeen kävin Halin ja Main kanssa agittamassa. Hali opetteli taas kerralla sen miljoona asiaa ja Mai oli eri pätevä. On se vaan kiva kun toinen osaa jo lähes kaiken niin jaksaa opettaa toiselle perusteita ilman hoppua. Mai osaa nykyään odottaa myös pääosin hiljaa kun teen toisen kanssa. Tämä on suoranainen ihme, mitä en uskonut koskaan tapahtuvan, mutta näin vaan on. Hali ei ole vielä ihan sillä tasolla.

Kotiin kävellessämme Mai sai tehdä kerran päivän huipennukseksi vieä pudotetun noudon 50 m matkalta. Ja sehän meni tosi hyvin. Vähän tämän jälkeen vastaan tuli mies corgin kanssa. En jaksanut kytkeä koiria tätä varten kun tällä retkellä hihnassa kävelyä oli ollut jo ihan tarpeeksi ja edessäkin sitä vielä oli. Menin vain koirieni kanssa tien sivuun namit kädessä. Vastaan kävellessään mies kysyi, että onko minulla jonkin erityisen rotuisia koiria kun niitä ei tarvitse kytkeä ohitustilanteessa. Kysymys tuli aivan vilpittömästi, joten vastasin vaan koirien olevan ahneita, ei sen kummempaa.

Tänään maanantaina vuorossa on ollut Hannan esine-etsintää. Harmi vaan, että meikäläinen ei voi hyödyntää hajuaistia vaan etsintä tapahtuu täysin ja pelkästään vain tunto- ja näköaistin avulla. Onneksi kadotetut tavarat löytyi näilläkin avuilla, joten pääsemme vielä auringonpaisteiseen myrskyyn tokoilemaan.

Lopuksi vielä kuva Halin tekemästä taiteesta olohuoneen ikkunassa.

Sateen vankeina sisällä

Joka päivä sataa tai on ainakin pimeää. Tämä on hankaloittanut elämäämme todella paljon, koska kaksijalkainen liikuttaja elää valosta, mitä ei nyt ole tarjolla. Kaksin käsin olenkin alkanut popsimaan D-vitamiinia keltaisesta purkista, että edes jokin molekyyli alkaisi sisällä värähtelemään. Lisäksi rajoitettu ulkoilu ottaa aivoon.

Olemme siis lähinnä lenkkeilleet viimeaikoina sateessa ja pilkko pimeässä. Harrastamiset on satunnaista viihdykettä synkkiin päiviin. Onneksi kuitenkin putken päässä on valoa, vaikka se onkin vielä mutkan takana. Tuota valoa ajatellessani tein suunnitelmia ensi vuoden koekalenteriin: paimennuspäivät ja -kisat on varattu jo ajat sitten, näyttelyyn merlekaunokaiset pääsevät 5.5.2012, tammi- ja helmikuun agikisat katsottu sekä tokokoeapäiväkin kalenteriin merkattu. Viimeisestä inpiroutuneena teimme tänään sitten kotitreenit, koska ulkokenttä lainehtii vedestä. Lisäksi aloitimme aivan uutukaisen liikkeen harjoittelun. Pitkästä aikaa olen opettamassa koirilleni jotain aivan turhaa. Enempää en paljasta, jotta voisimme joskus viihdyttää tällä toisia.

Yön jännittävät hetket

Viime yönä saavuin kotiin noin kahden aikaan yöllä myöhään alkaneen Poets of the Fallin keikan jälkeen. Aluksi menin makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet yöllistä ulkoilua varten ja huomasin punaiseksi värjäytyneen koiranpatjan. Patjalla oli jotain teräviä palasia ja arvelin jonkun haavoittaneen palasilla suunsa niin, että patja oli tullut aivan veriseksi. Tarkastin pikaisesti vieressä olleiden Pinjan ja Main suut. Ei haavoja näillä, joten jäljelle jäi enää yksi sankari. Samalla mieleeni kuitenkin tupsahti turnajaismahdollisuus, joten kissan tilan tarkastaminen tuli seuraavaksi kyseeseen. Kissa löytyi kuppinsa ääreltä hengissä, haavoittumattomana ja äänikin oli selvästi tallella. Kissakeilausta ei siis oltu harrastettu. Tämä vaihtoehto nyt vaan tupsahti mieleen kun luin edellisenä päivänä Miki-aussien rusakon taposta ja syönnistä.

"Verisiä" palasia patjalta kerätessäni tajusin, mikä tähän oli silputtu. Kyseessä oli illalla käyttämäni huulipunan kuorenpalaset ja väri oli tietysti viininpunaiseen vivahtavasta huulipunastani. Sitten vaan muskettisoturit sohvalle riviin kuulusteltaviksi. Järeämpiä kuulustelumetodeita ei onneksi tarvinnut ottaa käyttöön, koska yksi urhea oli vähän huonosti peitellyt tekosiaan. Kyllä oli naurussa pitelemistä varsinkin kun vilkkaan mielikuvituksen tuottamat kamalat vaihtoehdot osoittautuivat turhiksi.

Pinjan ilme on jotenkin niin osaaottava.

Hali ei oikein ymmärtänyt, että punat on yläpään kaunistukseksi.

Pari viikkoa sitten meidän teini puuteroi ja nyt oli vuorossa punaus.

Mikä on parasta vanhassa koirassa?

Tietysti se, että vanha koira toimii niin kuin ajatus. Meikäläisen tapauksessa pitää kuitenkin huomioida, että ajatukset ovat välillä itsellekin hieman sekavia, joten miten se koirakaan niitä osaisi aina kovin tarkasti tulkita. Varsinkin tämä ilmenee koulutus- ja harrastuspuolella.

Vanhat koirat
tietävät ihmisten asioista
enemmän kuin ihmiset itse.
Eivätkä suostu puhumaan.
Katsovat vain säälivästi.
Katkelma Tommy Tabermannin runosta

"Vanha koira"

Olen tässä pohtinut tätä asiaa ja tullut siihen tulokseen, että Mai on nyt tässä tilanteessa. Parasta tässä asiassa on se, että se ei oikeasti ole vielä edes vanha. Viime kevään taisto oli koettelemus meille molemmille, mutta tämän syksyn aikana siitä on tullut mitä mahtavin koira. Se ei tarvitse ylimääräistä kurinpitoa lenkeille (vetämistä ei nyt lasketa kun ongelma on hihnojen pitäjässä) eikä innostusta harrastuksiin eikä sillä ole pienintäkään aikomusta tehdä mitään väärää kotonakaan. Hellyyttäkin siltä saa vaikka millä mitalla. Kyllä täytyy ihmetellä, miten on tuollainen aarre kotona voi ollakaan. Myös harrastuspuolella se on taasen osoittanut hienoja taitoja, vaikka ei tuo harjoittelu olekaan ollut enää kesäisessä mittakaavassa.

Pinja puolestaan vanhempana toimii enemmän niin kuin oma ajatuksensa, mutta niinhän se on aina tehnyt. Onneksi Pinjan ajatukset on kuitenkin hyväntahtoiset, joten korjattavaa toimintaa on vähän. Nyt kuitenkin Pinja-paralla on palanut päreet perheen nuorimmaiseen eikä se juuri halua katsella sohvalla makoillessaan Halin naamaa. Hali ei vaan sitä halua oikein ymmärtää vaan haluaa ehdottomasti näyttää miten ihana onkaan. Viimeistään siinä vaiheessa kuin näyttö on edennyt päähän lämimiseen, Pinja on sitä mieltä, että kakru olis saanut muuttaa muiden mukana jonnekin muualle.

Hali puolestaan on siinä iässä, että se vasta hakee ajatuksia. Tällä hetkellä ajatukset taitaa hoitaa pääasiassa ruoka ja hormonit. Toiveet on kuitenkin korkealla, koska se selvästi keskittyy tuohon ajatusten etsimiseen ainakin harrastuspuolella. Muuten se nappaa kiinni mistä tahansa tarjolla olevasta ajatuksesta ja toisaalta taas hylkää varteenotettaviakin ajatuksia. Se on nyt siis siinä iässä.